Maalaisjärki hukassa

ERÄS JOULUKUINEN lapsiperheen arkinen tapaus paljasti ainakin yhden syyn suomalaisen terveydenhuollon resurssiongelmiin.

Maanantaiaamuna yhdeksän jälkeen perheen isä saa soiton kaksivuotiaan lapsen hoitopaikasta. Lapsi on oksentanut, ja hänet pitäisi hakea pois hoidosta. Hoitopaikassa on ollut liikkeellä vatsatautia. Isä lähtee pois työpaikaltaan hakeakseen lapsen kotiin. Hän soittaa perheen äidille kysyäkseen, miten saisi työnantajalleen todistuksen poissaolosta. Miehen kuntatyönantaja vaatii poissaolotodistuksen kaikista poissaoloista.

Äiti lupaa hoitaa asian, jotta isä voi keskittyä sairaan lapsen hoitoon. Perheen kotipaikkakunnalla, joka on pieni maalaiskaupunki, pienen lapsen vanhemmat saavat puhelinsoitolla poissaolotodistuksen neuvolasta. Puhelinaika on joka arkipäivä klo 8–9. Äiti yrittää soittaa neuvolaan useaan otteeseen päivän aikana, jos vaikka joku ehtisi vastata puhelimeen, vaikka puhelinaika on jo mennyt ohi. Ei ehdi. Äiti ajattelee ja vakuuttelee myös isälle, että asia hoituu varmasti seuraavanakin päivänä.

Äiti soittaa seuraavana päivänä neuvolaan puhelinaikana. Vastaus on tiukka: ”Todistus voidaan kirjoittaa vain saman päivän aikana, eikä mitään poikkeuksia tehdä”. Hämmentynyt äiti ihmettelee ääneen, miten asian olisi voinut hoitaa samana päivänä, kun lapsen sairaus tuli ilmi vasta aamuyhdeksän eli neuvolan puhelinajan jälkeen eikä kukaan myöhemmin vastannut puhelimeen. Neuvolasta kerrotaan, että tässä tilanteessa olisikin pitänyt soittaa alueen terveysyhtymän palvelunumeroon ja hoitaa asia sitä kautta.

Mykistynyt äiti ottaa yhteyttä mainittuun palvelunumeroon. Vastaus on yhtä tyly: ”Todistuksen voi kirjoittaa ainoastaan samana päivänä.” Keskustelussa selviää, että silloinkin lapsi olisi pitänyt viedä lääkärin vastaanotolle näytille, jotta sairaus oltaisiin voitu todeta. Nyt jo hieman ärsyyntynyt äiti ihmettelee tätä periaatetta ääneen. Lääkäreillä lienee tärkeämpääkin tekemistä kuin arvioida onko lapsi vatsataudissa vai ei. Vastaus tähän on, että näin voidaan välttyä ikäviltä seurauksilta, jos lapsella vaikka olisikin jotain vakavampaa.

Tässä vaiheessa ärsyyntyminen muuttuu sarkastiseksi nauruksi. Äiti epäilee, että jos hän soittaisi viikonloppua ko. palvelunumeroon varatakseen lääkäriajan kerran oksentaneelle lapselleen, vastauksena olisi todennäköisesti tukahdutettua naurua seurannut ohje, jossa käsketään huolehtia lapsen nesteytyksestä ja seurata tilaa. Lääkäriaikaa ei takuulla olisi tarjolla. Samaan aikaan äiti harmittelee mielessään, että tuli jo pesseeksi lapsen oksennuksen sotkeman vaatekerran, sillä nyt olisi tehnyt mieli lähteä sen kanssa terveyskeskukseen näytille.

Pienessä maalaiskaupungissakin voi maalaisjärki olla aika lailla hukassa. Kuinkakohan moni pitkäaikaissairas, esimerkiksi astmaatikko tai diabeetikko, jää ilman säännöllistä sairauden kontrollia, kun vastaanoton täyttävät poissaolotodistuksia lapsensa oksennustaudin tai nuhakuumeen takia metsästävät vanhemmat?

Tiina Kuosa

Kirjoittaja on Apteekkarilehden toimittaja.

P.S. Lapsi virkistyi heti mahan tyhjennyttyä ja palasi seuraavana päivänä hoitoon. Mistään vakavammasta ei ollut kyse. Kiitos kuitenkin huolenpidosta maalaiskaupungin terveyskeskukselle.